Ajatuksiani synnytyksestä

Tasan kaksi viikkoa on nyt takana synnytyksestä. 11 päivää sitä ennen supisteltiin enemmän tai vähemmän säännöllisesti/jatkuvasti. 

Perjantaina 4.4 oli viimeinen työpäivä. Töissä oli loppuun asti kiire. Kaikki piti saada valmiiksi seuraajalle ja vaikken teekään mitään sinänsä fyysisesti raskasta työtä, olin aika loppu. Pe-la oltiin miehen kanssa varattu hotelliyö Tornista Helsingistä, jossa oli tarkoitus juhlistaa äippäloman alkua. Muistan, että nukuin hurjan huonosti sen yön enkä seuraavana päivänä jaksanut kävellä kaupungilla vaan lähdettiin ajamaan kohti Turkua melkein samantien aamiaisen jälkeen. 

Sunnuntai iltapäivällä alkoi tuntua kummallista kuukautiskipua silloin tällöin ja iltaa kohden tuntemukset voimistuivat ja säännöllistyivät. Ei mulla ollut hajuakaan mistä oli kyse. Kun siskon kanssa kun puhuttiin puhelimessa, alkoi valjeta, että supistuksiahan ne olivat. Ei se ollut tullut edes mieleeni. Kun ilta eteni, tuli supsituksia jo niin tiuhaan, että oli pakko suunnta TYKS:iin. Ennen ensimmäistäkään äitiyslomapäivää olin jo osastolla ja sain supistuksiin estolääkitystä ja vauvan keuhkojen kehitykseen kortisonipiikkejä. Viikkoja tuolloin oli 34+3. 

Oikeestaan päätin kertoa täällä tästä kokemuksesta, koska olen yhä jonkin verran hämilläni kaikesta. En kokenut lainkaan loppuraskautta, en kotona oloa ja rauhassa vauvajuttujen hääräilyä. Kaiken energian olin laittanut töihin ja odottanut sitä reilua kuukautta äippälomaa ennen vauvan syntymää, jolloin olisi mahdollista suunnata ajatukset tulevaan ihanaan pikkupakettiin. 

Yhtäkkiä oli tosi kyseessä..no tai ainakin melkein. Olin osastolla neljä päivää, josta kotiuduin supistusteni kanssa keskiviikkona. Sairaalakokemus oli sinänsä hieno, että koin tulleeni todella hyvin hoidetuksi. Kaikki kätilöt olivat kertakaikkiaan ihania ja tunsin olevani osaavissa käsissä. Jo torstai-iltapäivänä olin tuskieni kanssa taas synnärillä. Tällä kertaa asioin vanhemman kätilön kanssa, mikä ei ollut niin miellyttävä kokemus. Tunsin tulleeni vähätellyksi. Kätilö mm. totesi, että kyllä sinä sitten tiedät kun ne "oikeat supistukset" alkavat. Supistukset eivät kuulemma vahingoita minua taikka lasta, joten voin ihan hyvin elää normaalia elämääni synnytykseen asti. Olin täysin tyrmistynyt, miten voin jatkaa mitään normaalia elämää jatkuvien kipujen kanssa. Oli totta, että päivisin supistusten väli piteni ja supistukset heikkenivätkin. Mutta öisin vartin tai kymmenen minuutin välein toistuvat kovat ja usein  päälle jäävät supistukset olivat jatkuvaa tuskaa. Supistukset käytännössä tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Koitin tietysti paikata tätä päivisin, mutta tuntui siltä että aina kun nukahdin ja rentouduin alkoi taas supistaa. Joka yö seisoin kuumassa suihkussa tai istuin ammeessa, jonne sitten saatoin torkahtaakin hetkeksi. 

Aloin todella toivoa synnytystä, vaikka vauva olisi ennenaikainen. Kun vko 35 oli tullut täyteen, ei synnytystä enää yritetty edes estellä, koska vauva olisi lääketieteellisesti katsoen valmis. Synnytys ei kuitenkaan tuntunut lähestyvän. Ahdisti ihan kauheasti monet kommentit siitä, että on hyvin mahdollista että synnytän vasta laskettuna aikana, johon oli tuolloin yli kuukausi. Niilä kivuilla olisin ainakin henkisesti ollut aivan loppu. 

11 päivää siinä meni. Kohtu avautui tuona aikana kyllä, mutta hitaasta. Lopulta olin viimeisenä päivänä neuvolassa synnytystavan arvioinnissa, jossa lääkäri hymyillen totesi, että nyt ei ole enää pitkä matka. Illalla supistukset taas tihenivät. Mielestäni lapsivettäkin meni, mutta kynnys sairaalaan lähtöön alkoi olla korkea. Lähdettiin lopulta ja päädyin suoraan synnytyssaliin. Kätilö totesi, että lapsi on ulkona tunnissa. No meni siinä vajaa kaksi tuntia, mutta todella nopeasti lopulta. Vaikka synnytys tietysti oli aikamoinen kokemus, ei se ollut lopulta mitään verrattuna siihen 11 päivään. Ja hei, niille kaikille epäilijijöille, KYLLÄ ne ihan kunnon supistuksia olivat. 

Kai me kaikki olemme yksilöitä ja saamme kokea eri lailla nämä elämässä eteen tulevat asiat.  Mutta jokaiselle joka jotain tällaista käy läpi, pidän peukkuja. Kaikki tuki on paikallaan. Itse googlasin ja etsin kaltaisiani tapauksia. Ennenaikaisia supistuksia oli muillakin, mutta harvemmin ne ilmeisesti olivat kivuliaita tai säännöllisiä. Sain onneksi muutamalta synnyttäneeltä ystävältä ja ongelmia kokeneelta hyvää vertaistukea. 

Vauvani siis syntyi  36+0 terveenä ja reippaana. Ei jouduttu keskolaan ja ruokaakin opittiin syömään nopeasti. Itse olin vauvan lisäksi aidosti onnellinen synnytyksen jälkeen kivuttomasta tilastani. No jotain jälkikipuiluahan siinä vielä oli, mutta elämä oli kivuton supistuksilta.